Eilen alkoi meidän perheen joulunodotus virallisesti. Myös tenava sai ensimmäisen kerran maistaa piparkakkua ja hyväähän se oli.
Tänään olen laskenut lapaskämmekkäisiin silmukoita. Olen tehnyt kerran
aikaisemmin sormikkaat, seitsämännellä luokalla. Tästä syystä olen
muistellut koulun käsityötunteja. Kuulun siihen onnekkaaseen joukkoon,
jolla ei ole kerrottavana karmaisevia kokemuksia kässästä. Päinvastoin.
Kun muille annettiin kotiläksyksi tehdä käsityötä kotona, minua
kiellettiin ottamasta töitä kotiin. Opettaja oli kyllästynyt keksimään
minulle uusia projekteja. Olen vielläkin katkera. Minussa oli siis jo
ala-asteella havaittavissa neuleaddiktin piirteitä. Yläasteella, seiska
luokan pakollisilla tunneilla, en muista että olisimme tehneet kuin
kaksi työtä. Sormikkaat ja vuorellisen liivin. Liivistä kertoo kaiken
se, että lähes jokainen seiskaluokan tyttö joutui sen tekemään, mutta
en muista että olisin varsinaisesti sitä kenenkään päällä myöhemmin
nähnyt. 90-luvun alun laman jälkimainingeissa sisävuorena oli persikan
väristä ja ulkokankaana hienon mummomaista kukkakuosia. Ei sytyttänyt
teinejä. Eikä mallissakaan hirveästi ollut hurraamista. Tasapaksu
kotelo, ilman mitään muoto-ompeluja. Mutta ehkä muistan väärin.
Olen pohtinut, että jos käsityö innostus haluttaisin tyystin kitkeä
varhaisteini angstin kourissa olevilta tytöiltä, se onnistuisi
erinomaisesti nuilla meidän sormikkaan neulomistunneilla. Otetaan
narisevaa akryylilankaa (mahdollisimman kummallisissa jäännösväreissä),
sukkapuikot ja käsketään laskea itse sormien silmukat hepreaa
muistuttavalla kaavalla. (Minä kopsasin naapurilta, jolla oli aika
samankokoinen käsi.) Eikä missään nimessä anneta silmukoiden tippumisen
kanssa painiville raukoille edes lyhyempiä sormikaspuikkoja. Lisätään
soppaan vielä erikoislaatuinen opettaja, jolta kukaan ei uskalla kysyä
neuvoa. Koulussa nimittäin kiersi sitkeä huhu, siitä että opettaja
olisi leikannut joltakin oppilaalta kymmenen senttiä letistä pois, kun
oppilas raasu oli leikannut reiän kankaaseen. Myöhemmin tulin siihen
tulokseen, että kyseessä oli luultavasti väärinkäsitys, opettajalla oli
varsin musta huumorin taju. Minulle sormikkaat eivät muistaakseni
hirveää vaivaa tuottaneet, mutta vierustoverini potivat todellista
tuskaa kerran viikossa. Omista käsityötunneista on jo aikaa, enkä tiedä
nykyisestä opetuksesta, mutta toivon että tunnit olisivat muuttuneet
hieman motivoimimmiksi.
maanantai, 3. joulukuu 2007
Kommentit