Eilen alkoi meidän perheen joulunodotus virallisesti. Myös tenava sai ensimmäisen kerran maistaa piparkakkua ja hyväähän se oli.1103993.jpg

Tänään olen laskenut lapaskämmekkäisiin silmukoita. Olen tehnyt kerran aikaisemmin sormikkaat, seitsämännellä luokalla. Tästä syystä olen muistellut koulun käsityötunteja. Kuulun siihen onnekkaaseen joukkoon, jolla ei ole kerrottavana karmaisevia kokemuksia kässästä. Päinvastoin. Kun muille annettiin kotiläksyksi tehdä käsityötä kotona, minua kiellettiin ottamasta töitä kotiin. Opettaja oli kyllästynyt keksimään minulle uusia projekteja. Olen vielläkin katkera. Minussa oli siis jo ala-asteella havaittavissa neuleaddiktin piirteitä. Yläasteella, seiska luokan pakollisilla tunneilla, en muista että olisimme tehneet kuin kaksi työtä. Sormikkaat ja vuorellisen liivin. Liivistä kertoo kaiken se, että lähes jokainen seiskaluokan tyttö joutui sen tekemään, mutta en muista että olisin varsinaisesti sitä kenenkään päällä myöhemmin nähnyt. 90-luvun alun laman jälkimainingeissa sisävuorena oli persikan väristä ja ulkokankaana hienon mummomaista kukkakuosia. Ei sytyttänyt teinejä. Eikä mallissakaan hirveästi ollut hurraamista. Tasapaksu kotelo, ilman mitään muoto-ompeluja. Mutta ehkä muistan väärin.

Olen pohtinut, että jos käsityö innostus haluttaisin tyystin kitkeä varhaisteini angstin kourissa olevilta tytöiltä, se onnistuisi erinomaisesti nuilla meidän sormikkaan neulomistunneilla. Otetaan narisevaa akryylilankaa (mahdollisimman kummallisissa jäännösväreissä), sukkapuikot ja käsketään laskea itse sormien silmukat hepreaa muistuttavalla kaavalla. (Minä kopsasin naapurilta, jolla oli aika samankokoinen käsi.) Eikä missään nimessä anneta silmukoiden tippumisen kanssa painiville raukoille edes lyhyempiä sormikaspuikkoja. Lisätään soppaan vielä erikoislaatuinen opettaja, jolta kukaan ei uskalla kysyä neuvoa. Koulussa nimittäin kiersi sitkeä huhu, siitä että opettaja olisi leikannut joltakin oppilaalta kymmenen senttiä letistä pois, kun oppilas raasu oli leikannut reiän kankaaseen. Myöhemmin tulin siihen tulokseen, että kyseessä oli luultavasti väärinkäsitys, opettajalla oli varsin musta huumorin taju. Minulle sormikkaat eivät muistaakseni hirveää vaivaa tuottaneet, mutta vierustoverini potivat todellista tuskaa kerran viikossa. Omista käsityötunneista on jo aikaa, enkä tiedä nykyisestä opetuksesta, mutta toivon että tunnit olisivat muuttuneet hieman motivoimimmiksi.