Ei mitään valmiina. Hassua muuten miten viikonloppuna tulee aina tehtyä käsitöitä vähemmän kuin viikolla, vaikka periaatteessa siihen pitäisi olla enemmän mahdollisuuksia kun mieskin on kotona tenavaa paimentamassa. Tulee tehtyä sitten kaikkea koko perheen voimin ja puuhattua sellaista mitä ei viikolla pysty kun natiainen roikkuu lahkeessa.

Auto-paidasta etukappale ja puolet toisesta hihasta valmiina. Reunimmaisten kuviosilmukoidenkin arvoitus ratkesi, kun perjantaina otin puhelun äidilleni. Taas siirtyi neuletietoutta sukupolvelta toiselle. Hitto että sitä taas tunsi itsensä tyhmäksi. Tottakai ne langat pitää vetää ristikkäin. En tajua, miksen itse tuota tajunnut. Onneksi äiti on vielä olemassa! Sille voi aina soittaa tyhmiä kysymyksiä ja se neuvoo, kuten jouluna kinkun paiston yms. jotka aina vuodessa tahtoo unohtua. Ei se kirjoneuleen tekeminen nurjalta puolelta ollutkaan sitten niin hankalaa. Vain hidasta. Tuskin kuitenkaan tekisin aikuisten koossa ja hihat teen suosiolla pyörönä.

Olen muutenkin oppinut kärsivällisyyttä. Kirjoneuleet vaativat sitä. Yleensä olen kaikki mulle heti tyyppiä. Jos jokin ajatus pälkähtää päähäni, sitä pitää heti rynnätä toteuttamaan. Nopeasti. Neuleissa ei vain ole hirveästi oikoteitä (paitsi että lankoja voi aina rynniä ostamaan etukäteen). Tulosta syntyy silmukka kerrallaan. Erityisesti kirjoneuleet ovat hitaita. Vaativat yleensä ainakin 90 % huomiosta ja edistyvät silloinkin melko hitaasti. Alussa se nyppi, sillä yleensä minulla on useampaa aktiviteettia kerralla käsillä (luen, surffaan, katselen televisiota jne.), mutta nyt olen oppinut nauttimaan siitä, että voin kerrankin kiinnittää huomioni vain yhteen asiaan ja saan kaunista jälkeä aikaiseksi.

Heh, lukaisin kirjoitukseni läpi ja jos en tietäisi paremmin sanoisin, että mulla on tarkkaavaisuushäiriö. Ei tietääkseni ole, olen vain kärsimätön tapaus.